Minuun kolahti muuan kirjoitus vuoden 2015 kurjuudesta/onnellisuudesta. Suuri herätys kohdallani oli katsantokantani elämään. Näen itseni mielelläni älykkäänä ja henkisiä arvoja suosivana. Kuvittelen, että osaan elää hetkessä ja nauttia arjen pienistä iloista. Minua ravistelleessa tekstissä puhuttiin niinkin tavallisesta asiasta kuin Suomen elintason erosta suureen osaan maailmaa. Tietysti tiedän, että kuulun maailman etuoikeutetuimpiin ihmisiin. Siitä on vain tullut ajattelun arkistoon hautautunut itsestäänselvyys, jota osaa sisällyttää arkipäiväiseen elämääni. Tekstiä lukiessani se kuitenkin iski. Suurimmalla osalla maailman ihmisiä ei olisi varaa minun valituksenaiheisiini. Olen valittanut muun muassa puolisostani - paljon. Käydessäni läpi marinoitani viimeisen vuoden ajalta suorastaan järkytyin. Olen marissut asioista, joista minun tulisi olla äärettömän kiitollinen.
Vuosi 2015 on ollut parisuhteessani sekä synkin, että ihanin. On ollut päiviä, jolloin olen ollut vähällä luovuttaa, mutta halu jakaa elämäni hänen kanssaan on lopulta kasvanut suuremmaksi. Nyt olemme onnellisempia kuin koskaan. Lupaukseni vuodelle 2016 on olla kiitollinen tästä onnesta ja ihanimmasta puolisosta, mitä maa päällään kantaa. Aloitan tämän kääntämällä typerät valitiukseni nöyräksi kiitokseksi.
Koska itse olen opiskelija, on minun ollut pakko antaa puolisoni auttaa minua taloudellisesti. Tämä on aiheuttanut minulle enemmän ahdistusta kuin mikään muu asia elämässäni. Mitä ihmettä??? Jos minulla on niin mahtava puoliso, että hän haluaa pitää minusta huolta, miksi kiusaan itseäni ja häntä valittamalla? Totta kai teen taloutemme hyväksi niin paljon kuin voin, koko hänen palkkansa valuisi minun paapomiseen, mutta voisin valituksen sijaan kiittää häntä ja näyttää, miten paljon arvostan hänen tukeaan.
“Minä joudun tekemään kaikki kotityöt” lienee yksi parisuhdeongelmien kulmakiviä. Niin meilläkin. En sano sitä hänelle, mutta ajattelen kyllä. Välillä näen puolisoni laiskana mämmikourana. Oikeasti minä ajan hänet itse pois keittiöstä ja puutun kaikkeen, mitä hän kodissamme tekee. Pomottamiseni on saanut puolisoni tuntemaan itsensä hyödyttömäksi ja osaamattomaksi. Minulla on avopuoliso, joka pitää leipomisesta ja kokkailusta ja olisi lisäksi tarkka siivooja, jos minä antaisin hänen tehdä jotain.
Puolisollani ja minulla on hyvin erilainen ajattelutapa. Minä toimin järjellä, puolisoni taas on tunneihminen. Emme siksi aina ymmärrä toisiamme. Sen sijaan, että näkisin hänet lapsellisena ja oikukkaana, voisin arvostaa sitä, että hän saa minut välillä rentoutumaan ja nauttimaan elämästä. Yhteiset spontaanit höpsötykset ovat antaneet minulle paljon iloa ja melkeinpä kaikki ovat tulleet hänen aloitteestaan. Hänen kanssaan olen parempi ihminen.
Vaikka mietin, arvostanko puolisoani tarpeeksi, tiedän varmasti että rakastan häntä täydestä sydämestäni. Kiitos siis sinulle että olet olemassa ja vielä suurempi kiitos, että saan kutsua sinua puolisokseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti