Pidetäänkö suhdettamme vitsinä?

Koska sormukset ja kaikenlainen romantiikkalässytys on pinnalla niin mediassa kuin omassa elämässäni, käsittelen aihetta vähän lisää ja laitetaankin heti rankkaa tekstiä. Edellisenä syksynä minusta tuntui kovasti, että suhteeni Marian kanssa on valmis kihloihin. Eräänä iltana sitten kerroin ajatuksestani hänelle ja rukkasethan siitä tuli. Olemme puhuneet asiasta usein, ehkä liikaakin, ja luulen nyt tietäväni aika hyvin, miksi jouduin pettymään. Yhdeksi syyksi Maria on kertonut, että hän pelkää ihmisten nauravan meille. Hän pelkää, että suhdettamme ei oteta vakavasti ja siksi puheet kihlauksesta, avioitumisesta tai ylipäänsä meidän kahden yhteisestä tulevaisuudesta otettaisiin vitsinä. Emmehän me ole oikea pari. 

Ensin ihmettelin, mitä syytä hänellä on olla huolissaan muiden ihmisten mielipiteistä – minähän se olen, jonka suku vastustaa. Hänen perheestään jokainen on välittömästi hyväksynyt meidät parina. Jopa homofobinen siskonmies on kutsunut meidät kotiinsa vieraaksi ja ollut hyvin ystävällinen. Sitten tulin ajatelleeksi pieniä, mutta ikäviä keskustelunpätkiä. Esimerkiksi, kun olimme vasta menneet yksiin, Marian sisko kertoi häiritsevästä, mutta kieltämättä huvittavasta keskustelusta. Anoppini oli pohtinut ääneen, että mitenhän nuo tytöt kun nehän vaan pitää kädestä ja pussaa. Nehän on niinku kavereita. Ei tuo sisko ruvennut asiaa korjaamaan ja ihan hyvä niin. Ymmärrän kyllä anopin hämmennyksen. Ikänsä pikkukaupungissa maaseudulla asuneena hänellä ei varmaankaan juuri ole tietoa homoseksuaalisista suhteista. Hän ei ole torjuva, vain tietämätön. Vaikka ihmettely ja kummastelu ei ole tehty pahalla, on selvää, miksi kumppaniani pelottaa, ettei suhdettamme tunnusteta samalla tavoin kuin heteroiden. 

Sama toistuu joidenkin ystävien kanssa. Maria on kertonut lukiokavereiden kanssa vietetyistä tyttöjen illoista, joissa muut pajattavat pitkään ja hartaasti siitä miten se minun ukko ja on ne miehet kyllä. Tuohon on naisen kanssa elävänä vaikea kommentoida mitään. Minun puolestani saavat muut toki puhua kumppaneistaan, mutta arvostan, jos kaveri joskus kysyy miten teillä menee tai kuuntelee jos minulla on jotain kerrottavaa. Minusta on vaikea nähdä, miksi meidän suhde olisi niin kummallinen, että siitä ei osaa puhua. Meillä on ihan tavallisia ongelmia ja iloja. Arjen keskellä on vaikea pitää yllä romantiikkaa, riitelemme tiskivuoroista ja tuhlaamme paljon rahaa treffeillä ravintoloissa. Mikähän siinä, että osapuolina on kaksi naista, tekee näistä asioista niin kummallisia, että omia suhteitaan ruotivat kaverit eivät yhtäkkiä saa sanaa suustaan, kun Maria kertoo illanvietossa omasta elämästään? Olen onnellinen siitä, että minun ystäväni ovat ihania ja olen saanut halutessani purkaa heille parisuhdehuoliani. On mukavaa, kun ystävät ottavat omalla tavallaan osaa parisuhteen iloihin ja suruihin. Marialle asia ei näytä olevan niin yksinkertainen.

Vaikka minä sanon näkeväni parisuhteeni tavallisena, minäkin varon puhumasta lesbojuttuja joissain tilanteissa. Työpaikoillani en ole kertonut suhteestani ellei minulta ole suoraan kysytty onko minulla poikaystävää. Kiertelen ja kaartelen. Yleensä sanon vain, että minulla on avopuoliso. Jokainen kerta, kun jätän jotain sanomatta tai kelaan mielessäni mitähän ihmiset meistä nyt ajattelee, vahvistan näkemystä, että me ei olla normaali pari. On vaikeaa sulkea muiden ihmisten mielipiteet ulkopuolelle, erityisesti läheisten, mutta jos itse ei ota suhdettaan vakavasti ja pidä oikeana, ei sitä tee muutkaan.

Mitä olen tehnyt väärin?

Syynä nihkeisiin väleihin perheeni kanssa ei luultavasti ole pelkkä seksuaalinen suuntautumiseni. Olen aina ollut oman tieni kulkija. En todellakaan tiedä, mikä minussa on niin kummallista tai mitä olen tehnyt väärin. Onhan sekin mahdollista, että minulla on vain ollut huono tuuri. Joka tapauksessa minusta on tullut yksinäinen susi. Pelkään pahoin, että tähänastisen historiani läpikäyminen tekee pitkän ja surullisen tarinan. Sen kertominen kuitenkin on minusta tärkeää.

Minulla on vähän muistoja varhaislapsuudestani, mutta käsitykseni mukaan olin iloinen ja huoleton. Aamulla saatoin vain vetää eriparisukat jalkaan ja juosta matkaan. Minulla ei ollut estoja. Otin vastaan kaikki elämän ilot. Ensimmäisenä kouluvuonna sain jälki-istuntoa lumisodasta poikien kanssa ja jouduin luokan pilkan kohteeksi, kun yllytettynä pussasin muuan Mikkoa. Olin kuitenkin jo etääntymässä sosiaalisesta maailmasta. Ensimmäinen muistoni yksinjäämisestä on neljän tai viiden ikäisenä. Ekaluokkalaisena muistan halunneeni vaihtaa koululuokkaa, koska minulla ei ollut yhtään ystävää. Leikin jonkin aikaa naapuruston tytön kanssa, mutta ei meistä sielun sisaria tullut ja tuo kaveri löysikin parempaa seuraa. Tämän jälkeen minä kaveerasin lähinnä muiden hylkiöiden kanssa: luokan romanitytyön ja uusien tulokkaiden, joilla ei vielä ollut muita. Sama jatkui koulun ulkopuolella lestadiolaisten raamattukoulussa. Niissä illoissa oli mukavaa, mutta vihasin kyydin odottamista. Oli kurjaa seisoskella väkijoukon laidalla ja yrittää olla itkemättä. Eriytymien syveni, kunnes aloin nähdä itseni vaihdokkaana, kummajaisena, joka kunnon ihmisten joukossa on vain kiusaksi ja onnettomuudeksi. 

Syitä sosiaaliselle eristäytymiselleni keksin kaksi. Sattui vain niin ikävästi, että minulla on vain yksi ikäiseni serkku eikä hänkään läheisimmästä haarasta. Huono tuuri osui myös koulun valinnassa. Kaikki ikäiseni lestadiolaiset asuivat jostain syystä kaupungin toisella laidalla ja kävivät luonnollisesti toista koulua. No - kaksi poikaa oli samalla luokalla, mutta eihän se auta.  Koska koulussa luodaan lapsuuden tärkeimmät ystävyyssuhteet, jäin auttamatta ulkopuolelle. Toinen syy on ikävä kokemus, joka suurella varmuudella traumatisoi nuoren minäni ja vaikutti kykyyni luottaa ja ystävystyä. Esikoulussa minulla oli paras ystävä, joka kaikeksi onneksi aloitti peruskoulun samalla luokalla kanssani. En koskaan saanut tietää miksi, mutta ensimmäisenä koulupäivänä sain musertavan yllätyksen. Ystäväni teeskenteli kuin ei olisi minua koskaan nähnytkään ja teki selväksi ettei halua nähdä jatkossakaan. Jälkeenpäin olen laskenut tämän suureksi käännekohdaksi elämässä – eikä parempaan suuntaan. 

Kun kerran olin jäänyt syrjään, alkoi itseään ruokkiva kierre. Kun jäin yksin, en oppinut sanattomia sääntöjä, joita sosiaalisissa tilanteissa selviytymiseen tarvitaan, mikä tietysti johti pahempaan eristäytymiseen. Olin outo. En tehnyt samoja asioita kuin muut ja käyttäydyin väärin. Alkoi tuntua, että mitä tahansa sanonkin tai teenkin, se on väärin ja vain syventää juovaa  minun ja muun maailman välillä.

Yläkouluun tultaessa olin jo menettänyt toivoni, että löytäisin todellisen ystävän. Olin saanut lestakaverin, jonka luona kävin kylässä. Kyläily oli pelaamista ja herkuttelua, syvällisiin keskusteluihin ei koskaan päästy ja totta puhuen varoin kertomasta itsestäni liikaa. Elin jo toisessa maailmassa. Pääsin myös mukaan luokan omituisten otusten kerhoon. Kutsuimme itseämme itseironisesti friikkisirkukseksi. Oli mukavaa tuntea kuuluvansa johonkin ja tulevansa hyväksytyksi. Mutta tässäkin suhteessa oli ongelmia. Vanhempani eivät voineet sietää näitä uusia ystäviäni. En ihmettele miksi, olihan se erikoinen joukko. Ikävä kyllä minun oli tämän vuoksi hyvin vaikeaa viettää vapaa-aikaa uusien tovereideni kanssa. Aina löytyi syy, miksi en päässyt kylään. Jos välttämättä halusin nähdä ainoita kavereitani, oli minun jankutettava ja riideltävä. Jatkuvan väittelyn vuoksi vanhemmat ja sisarukset alkoivat sanoa minua itsekkääksi. Sinä Johanna olet semmoinen narsisti… sinä et ollenkaan ajattele, miltä muista tuntuu. Jäin monesta tilaisuudesta paitsi ja tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun muilla oli jaettavanaan muistoja yhteisistä tapahtumista. Toinen ulkopuolisuutta tuova tekijä oli lestadiolaistaustani. En tiennyt mitään populaarikulttuurista. Viisitoistavuotiaana olin nähnyt ehkä kourallisen elokuvia, en tuntenut artisteja enkä muitakaan julkkiksia. Vaikka nykyään kuuntelen mielelläni musiikkia ja katson telkkaria, vihaan kun minulta kysytään, mistä musiikista pidän. Tietämättömyys on aina ollut seikka, joka leimaa minut ulkopuoliseksi. Lukiossa friikkisirkuksen elämään tuli lisäksi mukaan alkoholi ja biletys. Siihen menoon minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia eikä haluja lähteä mukaan. Tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi enkä juuri nähnyt valoa tulevaisuudessa. 

Minä olin vaikeasti masentunut. Olin jo pitkään nimittänyt itseäni vaihdokkaaksi – vastenmieliseksi eliöksi toisesta maailmasta. Nyt tietoisesti eristin itseni kokonaan elämästä. Päätin elää zombina ja odottaa parempia aikoja. En muista koskaan itkeneeni noina vaikeimpina aikoina tai sen puoleen nauraneeni. Minua ei ollut.

Lukion jälkeen muutin suurempaan kaupunkiin opiskelemaan. Se oli uusi alku. Vihdoin pääsin heräämään elämään ja miettimään niitä tärkeitä asioita, jotka yleensä kuuluvat teinivuosiin: kuka minä olen ja mitä haluan elämältäni. Asuessani syvästi uskonnollisessa, rajoittavassa kodissa minulla ei ollut juuri mahdollisuuksia etsiä itseäni, kokeilla rajoja etsiä itseäni. Tyhjyys sisälläni alkoi saada muotoa. Opiskeluaikanani löysin myös seksuaali-identiteettini. Olin kyllä huomannut, ettei vastakkainen sukupuoli juuri saanut aikaan erityistä kipinöintiä, kuten muille tytöille näytti käyvän, mutta vasta saadessani tilaa tunteideni käsittelyyn huomasin tämän juohtuvan siitä, ettei henkilön sukupuolella ole minulle merkitystä. Pidin sekä naisia, että miehiä viehättävinä.

Vaikka itse kutsun itseäni friikiksi, kummajaiseksi tai vaihdokkaaksi, opin jo alakoulussa luokan hylkiöiden kanssa leikkiessäni, että ihmisen taustalla tai ulkomuodolla ei ole merkitystä. Minulle on tärkeintä, että ihminen on aito, että hän ei valehtele, ole alentuva tai pilkallinen. Minulla on tapana ajatella kaikista ihmisistä hyvää ja tosissaan pitää heistä. Jokaisessa meissä on virheitä, mutta vähintään yhtä paljon hyvää ja iloa tuottavaa. Pidän tätä tärkeänä elämänoppina ja olen siitä kiitollinen kaikesta kivusta huolimatta. Se, etten näe muissa ihmisissä vikaa, joiden vuoksi heihin ei voisi tutustua, selittää ehkä, etten ole nähnyt itsessänikään syytä, jonka vuoksi esimerkiksi kukaan lestadiolainen nuori ei ole koskaan tullut nuortenillassa luokseni ja sanonut hei, tuletko mukaan. Jos olen liian erikoinen tähän seuraan, löydän - ja olen löytänytkin - avoimempia mieliä muualta.

Kasvu vuosien zombeilun jälkeen oli vaikeaa. Hankin ammattiapua ja otin pienen saikkupätkänkin, mutta se kannatti. Opin vihdoin luottamaan itseeni ja muihin. Huomasin, että kun avaudun ja olen aito itseni, saan ystävyyttä ja iloa. Vaikka elämä osaa olla vaikeaa ja stressaavaa, olen päässyt todella pitkälle. Minulla on yhä ystäviä vanhasta kunnon friikkisirkuksesta ja ammattikorkeakoulusta. Friikki olen edelleen (siinä merkityksessä, etten sulaudu normikansalaisiin, puhumattakaan lestadiolaisiin). Sisustusmausta harrastuksiin pidän asioista, joita monet ihmiset pitävät vähintäänkin kummallisina. Siksi luulen, että vaikka minulla olisi poikaystävä, olisin silti perheen kummajainen. Kertoessani joistain edesottamuksistani, saan vastaan tuhahduksia tai piilopilkallista naurua. 

Olisi mukava tietää, mitä vanhempani minusta todella ajattelevat. Olenko eksynyt lammas, joka ei ole enää pelastettavissa; tottelematon, itsekäs kakara vai rakas lapsi? Haluaisin kuulla, pitäisivätkö vanhempani minusta lainkaan, vaikka en olisikaan lesbo.

Saanko kihlalahjaksi onnitteluja vai pettymystä?

Yksi tapahtuma, joka johti tämän blogin luomiseen oli siskoni kihlautuminen jokin aika sitten ja siitä aiheutunut kaikenlainen pohdiskelu minussa.

Tiesin, ettei siitä tule helppoa, käynti kotona harvoin on ollut. Tiesin myös, etteivät käynnit kotona siitä helpotu, että jätän väliin perheen tapahtumia ja siten erkaannun porukasta entisestään. Nyt oli vuorossa pikkusiskoni kihlajaiset. Se teki tilanteesta tavallista vaikeamman.

Jo vuosia äitini on odottanut, että saisi saattaa lapsensa turvalliseen avioliittoon - ja siinä sivussa laitella juhlaruokia ja kutsua sukua ihailemaan, miten hyvin meidän lapset pärjäävät. Äidillä on siskojensa kanssa sisarellista kilpailua ja oletan, että äiti toivoo pääsevänsä isänsä suosioon vaikkapa nyt lastensa kautta. Tietysti äiti oli onnensa kukkuloilla heti, kun sai tiedon kihlauksesta ja suorastaan hullaantui kihlajaisjuhlan alla. Leipomuksia ilmestyi kaappeihin, niitä tehtiin monta erää ja maisteltiin. Siskoni on hyvä tyttö ja ansaitsi kaiken tämän hehkutuksen ja hössötyksen. Siskoni on käy töissä, pitää leipomisesta ja on sisustanut kotinsa kauniisti. Tottakai minäkin halusin onnitella siskoani. Ostin lahjankin ja kirjoitin kortin. Matkustaminen paikan päälle ei suuremmin innostanut.  Työn vuoksi matka rajautui perjantai-illasta sunnuntaiaamuun. Ei heti tunnu satasen arvoiselta matkalta – varsinkaan, kun kilometrit taittuvat bussinpenkkiin ahtautuneena. Kun en keksinyt tämän parempaa tekosyytä, lähdin kumminkin matkaan.

Juhlissa touhusin keittiöllä ja sain siskoltani huudot, kun en ollut ryhtynyt valokuvaajaksi siinä sivussa. Vieraita tuli paikalle paljon. Mummo, jo huonokuntoinen pappa ja isoisä olivat kaikki paikalla. Tuli kummit, veljet ja lapsuuden kaverit. 

Jokaiset hymyilevät kasvot saivat minut voimaan huonommin. Minä hymyilin takaisin työpaikalla opettelemallani maskilla. Suupielet voi aina vetää ylöspäin, mutta aito hymy lähtee silmistä. Smizing, kuten Tyra Banks sanoo. Kaikki nämä ihmiset halusivat näyttää siskolleni ja hänen miehelleen hyväksyntänsä. Hehän elävät juuri niin kuin heiltä odotetaan. Turvallisesti, tutusti, saman kaavan mukaan kuin muutkin. Minä taas? Minä olen jo nyt kummajainen, kun olen esiintynyt jokaisessa sukutapahtumassa yksin muiden pariutuessa yksi toisensa jälkeen. Isoisäkin asioista tietämättömänä avasi keskustelua, vitsaillen tietysti ja pahaa tarkoittamatta Miten siinä niin kävi Johanna että sisko pääsi edelle. On minulla kumppani, mutta siitä tietää harva ja asian hyväksyy niistäkin vain muutama. Ja olisin tämän kumppanin halunnut kihlatakin jo kauan sitten. Sormusta en ollut saanut, vaikka eihän se koskaan olisi sama asia, oli timantti kuinka iso tahansa. Se tosiasia, etten koskaan olisi siskoni lailla tällaisten juhlien keskipisteessä oman rakkaani rinnalla, tuntui kuin sydämeni olisi heitetty jätesilppuriin. 

Olen usein miettinyt, mitä vanhempani ehkä sanovat, jos joskus ilmoitan kihlauksestani. Tuleeko ideoita kakusta, jota juhlaan voisi tehdä vai keittävätkö edes kahveja? Ja muut sukulaiset, kukahan mahtaisi vastata kutsuun? Niin surullisia kuin nämä ajatukset olivatkin, pahimmalta tuntuivat isoisän sanat. Hän on vanhoillinen ja jämäkkä mielipiteissään. Olen täysin varma, ettei hän hyväksyisi lesbosuhdetta sen enempää kuin vanhempanikaan. Sanoisi ehkä kuten isäni: Kuule mietippä vielä. En ole koskaan ollut läheinen isoisäni kanssa. Olen ollut nuori, ujo tyttö enkä ole keksinyt puhuttavaa. Mutta olen ihaillut isoisääni aivan pikkulapsesta saakka. Isoisä on ollut sankari: vahva, älykäs ja ihan mahtava. Suuri idolini ei ehkä tulisi kihlajaiskahveilleni, ei häihinkään. Mietin sitäkin, olisiko parempi jättää asia kokonaan kertomatta hänelle. Pitäisikö laittaa kaikki haaveet kihlauksesta jäähylle, kunnes isoisä on kuollut tietämättä, että yksi hänen lapsenlapsistaan on niin paha? 

Kysyn, miksi kenenkään tarvitsee ajatella tällaista. Se on niin väärin, mutta minulle niin todellista.